Oma elämänkerta
Minun ratkaisukeskeinen terapiatyöopiskeluni alkaa olemaan loppusuoralla. Katsoin tekemättömiä tehtäviä ja siellä oli vielä kaksi. Oppimispäiväkirja ja elämänkerta.
Lähdin Roomaan viettämään pari päivä itsekseni, mikä sen parempaa siinä samalla miettiä omaa elämäänsä. Tehtävään, omaan elämänkertaan ajattelin syventyä valokuvia hyödyntäen ja samalla heijastellen elettyä elämää. Mitä valokuva(t) tuovat mieleeni.
Olen tullut jotenkin matkustamisen kautta kyyniseksi toisiin ihmisiin nähden. Olen oppinut, että ihminen on sama on se sitten Afrikassa, Italiassa tai Suomessa. Saavuin tänne Roomaan Turusta lentäen Wizz airlinesillä. Saapumisajankohta oli jotakuinkin klo 1 yöllä. Ryntäsin ensimmäisten joukossa ulos lentokoneesta. Edellisistä reissuista viisastuneena otin matkalle mukaan vain reppuni. Eipä tarvinnut odotella matkatavaroita. Ja taksia pääsin kyselemään ensimmäisten joukossa. Ensimmäinen kysymäni hinta oli 40 Eur. Ilmaisin kauhistukseni. 10 minuutin matkasta 40 Euroa. Tätä tarkoitin tällä "ihmiset ovat samanlaisia maasta riippumatta". Siis yritteliäitä, jos nyt kauniisti sen sanoisi. Puolta halvempi taksi kuitenkin löytyin jonkun matkan päästä ja pääsin määränpäähäni 17 Eurolla.
Säästeliäs, nuuka, kitupiikki, juutalainen. Minua voi hyvinkin kutsua noilla kaikilla nimityksillä. Syynsä säästäväiselle luonteenlaadulleni löytyy elämästäni. Muutin kotoa pois jo 16-vuotiaana, mikä omasta mielestäni oli aivan liian aikaisin. Siperia opettaa niinkuin Laina mummoni sanoi. Aina pitää olla oma elämä jotenkin turvattu. Lainaa ei saa ottaa, eikä lainaksi saa mieluiten antaa. Pidä huoli omista asioitasi. Hyvin suomalaisia kehotuksia nämä edelliset lauseet. Ovathan nuo viisaudet samalla vieneet jotakin oman elämäni nautinnosta mennessään? Olen oikeastaaan tyytyväinen vähempäänkin ja jos alan kuuta kurkottelemaan taivaalta se voi tulla stressaavaksi. Aina pieni pelko persuuksissa vie sopivasti eteenpäin.
Rooman matkasta siis on tarkoitus tulla reflektointiretki omasta elämästäni valokuvia hyödyntäen. Muistutan taas itseäni, kun tavanomainen rönsyily nostaa päätään.
Matkalle lähteminen on aina hienoin hetki. Silloin maalailet mielessäsi asioita, joita tulet näkemään ja kokemaan. Turkuun saapuessani olisin halunnut käydä Turun taidemuseossa, mutta se olikin kiinni. Tyydyin vain ihailemaan prossista joutsen patsasta taidemuseon pihassa.
Taide voikin olla ensimmäinen asia ja juurisyy tänne Roomaan lähtöideallani. En ole vielä päättänyt, mikä se juurisyy on, mutta selvinnee, kun tämä kirjoitus lähenee loppuaan.
Taiteella on ollut suuri merkitys elämälleni. Olen intohimoisesti ryhtynyt asioihin ovat ne sitten olleet kirjan lukeminen, kielen opiskelu, erityisen innokas olin sisustamaan ensimmäistä omakotitaloa, jossa asuimme minä, ex puoisoni ja kaksi tytärtäni. Oikeastaan taidenälkäni sai tyydytystään monella tavalla silloin. Sain taloon oman huoneen, joka oli samalla kodinhoitohuone. Siellä minulla oli pieni tiffanytyöstudio lasinhiomakoneineen, sähkökolvineen, omine piirustus suunnitelmineen ja eri väristen lasien kera. Tiffanytyöhön tarvittiin paljon tilaa ja lyijyä lasien kiinnittämiseksi toisiinsa. Tein kotiini lähes liki kaksi metrisen tähtityön.
Katso linkki: http://bigtiffanystar.blogspot.com/2007/11/uusi-ty.html.
Se oli upea oranssi, keltaisine värineen. Koko olohuone kylpi siinä valossa. Myös kolmeen välioveen tuli pieni ikkuna, joissa myös on kaunis lasityö samoissa muoto- ja värimaailmassaan. Lasityö oli yksi taidetekniikka taulujen maalaamisen ohessa. Olen ehtinyt pitämään monen monituista taidenäyttelyä. Kaukaisin taitaa olla St. Louisissa, USA:ssa.
Roomassa on myös upeita lasimaalauksia. Eritoten kirkoissa. Tänään näin upean sellaisen ja kävin tervehtimässä Jeesusta ristillä alttarilla.
Roomassa valtauskonto on roomalaiskatollisuus ja siksi alttarilla nähdäänkin Maria ja ihmiset tekevät rukouskierroksen jokaisen pyhimyksen luona kirkkoon tullessaan. Yksi ammateistani on diakoni. Oikeammin sosionomi-diakoni. Valmistuin tähän ammattiin hiukan ennen 50-vuotispäivääni. Olen iloinen opinnälkäisyydestäni. Minulla on tutkintoja mm. BBA, Tradenomi, Sosionomi ja pian toivottavasti YAMK sosionomi. Tämä taitaa jäädä viimeiseksi viralliseksi tutkinnokseni, jos en nyt vielä vanhoilla päivillä jaksa aloittaa psykoterapeutiksi opiskelua. Toivon voivani sen tehdä, mutta järki sanoo, että voin keskittyä vain elämään elämää, mutta sehän on sitä elämän elämistä - sisäinen ääneni muistuttaa.
Kaikkien opiskelujeni aikana olen halunnut vaihto-oppilaaksi. Tradenomiksi opiskellessani, silloin opinnot olivat englannin kielellä, halusin päästä Muncheniin vaihto-oppilaaksi opiskelemaan paikalliseen Fachhochschuleen Betreibwirtschaftia. Onnistuihan se. Nautin olostani, vaikka välillä se oli vaikeaakin. Ensimmäinen lapseni on syntynyt Saksassa ja hän oli silloin mukana. Hänelle piti löytää päiväkoti ja saada arki rullaamaan. Se ei ollut helppoa. Saksalais-suomalaisten ystävieni kautta sitten löytyi sellainen vanhempien ylläpitämä päiväkoti. Minä taisin olla ainoa yksinhuoltajavanhempi siinä päiväkodissa. Meillä oli pajon tehtävää. Siivousta vuoroviikoin sekä aamiaisen ostamista koko porukalle. Lapseni myös jotenkin oireili. Hän ei halunnut osallistua englannin kielen opetukseen. Kerroinkin muille vanhemmille, että lapsellani on nyt täysi työ saksan kielen kanssa, että eglanti saa toistaiseksi jäädä. Hän myös otti mukaansa toisten pehmoleluja väittäen, että on saanut ne omakseen. Onneksi ne saatiin palautettua.
Olin myös tavannut ennen Saksaan opiskelemaan lähtöä ex-puolisoni eli toisen lapseni isän. Hän oli samanlainen höyrypää kuin minä ja oli samanaikaisesti Norjassa töissä, kun minä opiskelin Saksassa. Laskin jossakin vaiheessa, että kahden vuoden sisällä muutin maasta toiseen 7 kertaa.
Nyt tulee elämäni vaikeimpia asioita, kun tämä kirjoitus etenee, tuntuu etten voi sitä väistääkään. Kun minun piti palata takaisin mieleni ei jaksanutkaan kaikkea muutosta ja turvallisuuden hyväksymistä. Tuli pysähdys. Olin luonut elämäni turvattomuudelle. Nautin uusista eteen tulevista asioista. Ex-puolisoni auttoi minut kuitenkin eteenpäin ja selvisimme vastoinkäymisistä.
Tämä laittaa minut ajattelemaan lähimpiä ihmissuhteitani, mihin ne perustuvat. Tarvitsen turvallisuutta, mutta samalla pelkäään liikaa kahlitsevuutta. Siinä onkin tasapainoa etsittäväksi. Onko minun turvallisuus turvattomuudessa?
Opiskeltuani psykologiaa ymmärrän, että ajatukset ja tunteet rakentuvat eletyn elämän myötä. Lapsuudella on iso merkitys tunnelämän kehitykselle.
Voisi sanoa, että ulkoisesti lapsuuteni kodin raamit olivat pystyssä, mutta sisällä oli isovanhempieni sotatraumat, alkoholinkäyttö, mikä sitten vaikuttikin omaan isääni aikatavalla. Hän oli isovanhempieni ainoa lapsi. Isäni ei hyväksynyt alkoholin käyttöä lainkaan ja oli uskovainen ihminen. Hän toi nämä julki jotenkin ankarana asiana, joka ilmeisesti antoi hänelle turvaa. Äitini taas rakasti tanssia ja laulua ja ei ymmärtänyt isäni näkökulmia. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että isä ei hyväksynyt äidin tapaa lähestyä maailmaa. Siitä tuli heidän välilleen jotakin eripuraa. Vanhempani ovat jo kuolleet, mutta äitini panosti kovasti sekä mummoni, että isäni hyvinvointiin. Molemmat elivät pitkään osittan sairastaen. Oma elämäni onkin muodostunut nyt hiukan yksinäiseksi. En asu lapsuuteni kaltaisessa kodissa, jossa yhdessä ovat isovanhemmat, vanhemmat ja lapset. Elämässäni on miesystäväni, joka asuu omassa kodissaan ja nuorin lapseni, joka asuu n. 3 kilometrin päässä minusta. Nautin oikeastaan mahdollisuudesta itse päättää menemisistäni. Vihdoinkin tällainen aika on koittanut. Voin lähteä matkalle esim. Roomaan, kun aikaa on (ja rahaa). Näistä asiosita voisin avautua paljon enemmänkin, mutta jätetään se toiseen tarinaan. Minun on valittava toinen kuva.
Roomassa Cleopatra pizzerian annos
Loppulauseeni edellisessä kappaleessa johdattelikin minut jo alussa mainitsemaani rahaan. Olen säästäväinen ja tämä on nykyään hiukan tullut miesystäväni ja minun uudeksi harrastuksesti. Kulutetaan vain minimi määrä rahaa. Nykään voi ravintola-annoksia ostaa Res -Q palvelun katta ja fiksuruoka.fi toimii hyvänä tarkanmarkan kauppapaikkana. Iltaostoksilla S-marketisa klo 20 jälkeen voi löytyä jotakin edullisesti -60% hinnalla. Niukkuus oli täyttä totta vuonna 1998, kun muutin Saksasta Suomeen kaksi vuotiaan lapseni kanssa, joka ei vielä osannut kävellä. Ensimmäisen sanansa hän oppi pian Suomeen tulomme jälkeen "Lamppu". Se onkin melkein sama sana Saksaksi "Lampe". Minulla ei käytännössä ollut mitään, ei kotia, ei rahaa - lapsi kainalossa tulin vanhempieni luo. Viikon kuluessa kyllästyin elämään maalla ja etsin vuokra-asunnon Tampereen keskustasta. Siitä tulikin yhteinen pikku koti. Joskus jälkeenpäin usein mietin, että olin siinä kodissa onnellisimmillani. Elin omannäköistä elämää! Vuokrat nousivat ja minun olikin muutettava pois Pyynikin maisemista opiskelija-asuntoon Tammelaan. Silloin alkoi myös lapseni ja minun matkustelurumba. Muistan, kun rahaa ei ollut ja kiireessä piti mennä McDonaldsiin aamiaiselle. Minulla ei ollut rahaa kuin yhteen lastenateriaan. Pyysin tyttäreltäni ranskalaisia. Hän päätti, että ateria oli kokonaisuudessaan hänen. Minä jäin ilman ruokaa ja kärsin nälkää.
Nämä pikku väläykset ovat jääneet muistiin muistuttamaan erilaisista tilanteista, että raha riittäisi. Nyt olen töissä kuntoutusasikkaiden ja ikäihmisten kanssa. Työtuloni on riittävä, nyt opiskeluaikana niukka, mutta pärjännyt olen. Tarkoitus olisi nyt siirtyä osittaiseksi yrittäjäksi syksyllä. Minusta tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi omaa tavoitettani kohden. Toisaalta, kun alan miettimään olen tehnyt paljonkin. Nettisivut on päivitetty informatiivisiksi. Terapiahintoja en ole vielä suoraan pystynyt ilmaisemaan. Olenhan vielä opiskelijakin. Tosin yksi tuttu kysyi, että voinko terapoida häntä. Ilmoitin suoraan, että se -50% hinnasta opiskelujeni loppuun saakka. Osaan säästää myös muiden puolesta, mutta nyt pitäisi laittaa se ansainta laukkaamaan.
Aika on rajallista - tulee minulle mieleen näistä kahdesta kuvasta. Toinen on eräältä pihamaalta ja toinen on ilmeisesti kampaamon suljettu ovi näin sunnuntaipäivänä täältä Rooman länsiosasta. Pihamaalla on iso pitkäjalkainen hämähäkki. Se ei oikein näy hyvin, mutta tunnistin sen heti, koska olen nähnyt vastaavanlaisen taideteoksen Lontoossa Tate modern art taidenäyttelyssä. Tästä pääset näyttely tietoihin: https://www.theguardian.com/arts/gallery/2007/oct/03/spider. Taiteilija on Pariisissa syntynyt Louis Bourgeois. Näytillä oleva hämäkki oli valtavan kokoinen. Tämä oli silloin yksi mieleenpainuvimmista näyttelyistä Tate Modern Art museon näyttelyssä. Vuosi oli 2007 tuon artikkelin mukaan. Muistan, että kirjoitin silloinkin blogia ja tästä retkestä on yksi kuva olmassa, jossa olen Thamesin ranna ystävieni kanssa. Yhden näistä ystävistäni tapasin juuri ratkaisukeskeisen terapian merkeissä. Se on mielenkiintoista, miten elämän eri kohdat tuovat meitä uudelleen yhteyteen toistemme kanssa.
Taide on ollut kantava voima elämässäni. Jos palaan vuoteen 1990. Olin silloin 20 vuotias. Opettelin ensimmäisen öljyvärimaalaukseni maalaamaan jonkun opaskirjasen kera. Se kirjanen taisi olla kirjastosta lainattu. Muistan kuvankin vielä. Siinä oli aavikkomaista kasvillisuutta ja jokin pensas etualalla. Kuvassa oli paljon kellertäviä sävyjä, mutta pensaassa etualalla oli myös jotakin sinertävää. Mielestäni se oli upea työ, koska jotenkin sitä maalatessani oivalsin niin paljon värien käytöstä, kerroksellisuudesta ja taideteoksen syntyprosessista. Voi, jospa vielä löytäisin sen maalauksen. Alussa minulla jäi kertomatta, että innostus taiteeseen lähtini isäni taidekirjoista. Hänellä oli niitä monta kappaletta. Luin kirjoja ihaillen ja ihmetellen. Taide kiinnosti minua, taisi kiinnostaa isäänikin. Meillä oli kotona muutama hieno maalaus mm. Helen Schjerfbeckiä. Myöhemmin minulle selvisi, että teos oli kuitenkin painokuva, mutta oli kuitenkin hänen muotokieltään. Taulu löytyy netistä ja on nimeltään "The girl with the blue ribbon".
Omaa taidetta minulla on vaikka muille jakaa. Ja sitä olen tehnytkin v. 2020 täytin 50-vuotta. Annoin silloin lahjaksi ystävilleni tekemiäni tauluja. Siinä meni moni hieno kehys eteenpäin ilmaiseksi. Tarkoitin kiilakehyksiä, ne kun eivät ole ilmaisia. Jälkeenpäin ajatellen, olisin ne voinut säästää ja joskus pingottaa uuden kankaan päälle, mutta näinkin on aivan hyvä. Olen onnellinen, jos ystäväni maalaa jotakin hyödyntäen kehyksiä. Mieleenpainuvampia näyttelyitä voisi olla "Madeiras Soul". Se oli muistaakseni n.v. 2010.
Tässä jokin vanha linkki:
http://madeirassoul.blogspot.com/2011/02/pictures-from-madeira-by-eeva-lanteri.html
Matkustin Madeiralle valokuvaamaan ja tapaamaan Fadolaulaja ystävääni. Matkasta tuli aivan upeita valokuvia, jotka sitten pingotin kiilakehyksiin tilattuani netin kautta painatuksen muovisekotteiselle kanvakselle. 'Madeiras Soul" -tauluja minulla on vieläkin. Usein pidin näyttelyitä erinäisistä töistäni. Yksi on jäänyt mieleeni "Crand Canyon". Crand Canyon syntyi fiilistasolla - kultaisena virtaavaksi Colorado joki keskelle. Ympärillä punaista hiekkaa ja sinistä taivasta. Taulu on valitettavasti mennyt roskiin, koska se oli niin ison kokoinen ja monessa näyttelyssä olleena jo melkein hajonnut palasiksi. Sitä taulua minun on ikävä, koska itse paikan päällä koin elämäni mahtavimman luontokokemuksen. Aloin itkemään siellä Kanjonin partaalla. Se vain oli niin kaunista. Tämän retken ajankohta taisi olla Madeiran matkani jälkeen. Jokaisella taululla on tarinansa.
Nyt kirjoitin aivan liian pitkään tuosta mustasta hämähäkistä. Piti kirjoittamani vielä siitä kuvasta alla. Siinähän on saksikäsi Edward. Se oli nuorimmaisen lapseni lempparielokuva ja se jäi hänelle mieleen jotenkin kytemään. Teimme yhden yhteisen pidemmän etelänmatkan Teneriffalle. Se taisi olla joskus 2014. Olin ollut eronneena naisena jo kaksi vuotta silloin. Matka oli näin jälkeenpäin erittäin mieluisa minulle. Kävimme Las Terecitaksella rantaelämää nauttimassa, sekä matkustimmme bussilla kaukaiseen pieneen kylään vuorien keskellä. Bussilla siinä matkatessamme, vuoren huipulla on luhistuneet talon rauniot ja raunioihin joku on taidokkaasti maalannut saksikäsi Edwardin kuvan. Siitä tuli jotenkin niin todentuntuinen olo. Täällä se saksikäsi Edward asuu. Tänään sitten kävelin tämän kampaamo suljetun oven ohi, jossa Edward esiintyy hiukan Japanilaiseen tyyliin suonnustautuneena. Mikä tämä tyylisuunta nyt on? Kutsutaanko sitä Mangaksi vai Animeksi, en tiedä. Lapseni muistui mieleen. Hän taitaa tänään saada saksikäsi Edwardin kuvan.
Tämän päivän päätteeksi tämä näennäisesti tyyni kaunis kuva kohti merta. Ihmettelin tosin pientä aallokkoa, joka mereltäpäin tuli kohti rantaa, pitkin kanaalia, kohti minua, samanaikaisesti sillalla ihmettelin kaikkea kauneutta ja värejä.
Mitä enemmän tässä olen kirjoittanut, sitä enemmän tulee halu kirjoittaa jotakin lapsuudesta. Minulle on jäänyt yksi kesä mieleen, kun olin 15-vuotias. Siskoni oli vasta 13. Hän joutui tuona kesänä huostaanotettavaksi. Syy oli ilmeisesti se, että vanhempani yrittivät pitää häntä erossa poikakaveristaan, joka oli häntä useamman vuoden vanhempi. Suhde ei ollut vanhempieni mielestä sopiva. Muistan vaan kesän, kun olin niin yksin, eikä minulla ollut mielestäni mitään mukavaa tekemistä. Ei ollut kaveria hyppimään narua, muttei ollut kaveria kaikkiin nuorten kepposiinkaan. Niitähän me yhdessä tehtiin. Karkailtiin ikkunasta keskellä yötä ja isä ajoi mietä takaa joskus juosten, välillä autolla. Hän kun yritti pitää meidän nuorten levottomuutta aisoissa väkipakolla, mutta eihän se onnistunut. Meillä oli irtaantumisvaihe kotoa ja kipeäähän se teki, puolin jos toisinkin. Levottomia nuoria olimme. Minulla on sisaren lisäksi myös veli, mutta hän on minua 10 vuotta nuorempi, eli sillä tavalla yhteistä elämää tai sellaisia risteäviä hetkiä meillä on ollut vähän.
Retkeni täällä kestää kaksi päivää. Toisen päivän varasin Rooman kapunkikierrosta varten. Yleensä aina ensimmäisenä päivänä tutustun paikkaa ja sitten toiselle matkapäivälle onkin hyvä suunnitella jotakin spesiaalia. Minulla oli tähtäimessä nähdä Colosseum ja Vatikaani, mutta näin paljon muuta.
Nyt olen täyttynyt kulttuurilla, erityisesti näillä historiallisilla rakennelmilla ja patsailla, pylväillä, aukioilla, riemukaarilla, kirkoilla. Jotenkin tyhjä olo, kun tässä piti kirjoittaa elämänkertaa. Tämä eri paikkojen ihailu on minulle luontaista, missä sitten olenkin. Eli sillä tavalla janoan näitä kokemuksia eri kulttuureista ja ihmisten jättämistä jäljistä. Jos olisin saanut valita ammattini nuorena yksi suosikkiammattini olisi ollut argeologi.
Kävellessäni tänään jo toisena päivänä yhteesä yli 10 km ajattelin, että hyvin tavanomainen tapa liikkua minulle. Uudessa paikassa haluan kartoittaa paikan yleensä kävellen ja karttaa seuraillen. Silloin se jää mieleen ja on helppo toisella kertaa jo mennä ilman karttaa. Mielestäni olen erittäin hyvä kaupunkisuunnistaja. Opin tiet nopeasti ja pian kartta jää tarpeettomaksi.
Joskus minua pelottaa. Reflektoin omia tunteitani kävellessäni yksin Rooman katuja. Vatikaanista lähtiessäni mietin, mikä on sopivin reitti Colosseumille. Sinne oli kuitenkin google mapsin mukaan n. 45 min. kävely. En lähtenyt suorinta reittiä, vaan valitsin Tiber jokea seuraavan kadun. Havaitsin pian, että joen reunaa voi myös kävellä alhaalla veden äärellä. Alas joen äärelle vievät sillan päädystä portaat. Katu oli helposti neljä metriä korkeammalla, kuin alhaalla virtaava joki. Siitä tuli olo, että olen aivan eri maailmassa, kun kävelen joen vartta. Vähän pelottavakin, koska siellä ei juurikaan ollut ihmisiä. Oli kuin omassa hiljaisuudessa - ylhäisessä yksinäisyydessään. Pari laivaa lipui ohi. Ilmeisesti pari hassua turistia kyydissään.
Pääsin tutustumaan sillanallaelämään. Joen rannassa oli nimittäin telttayhdyskunta ja toinenkin. Teltoista ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hetken kuluttua, kun jatkoin matkaani, eteeni tuli sillanallaasukki kahden koiran kanssa. Heillä oli myös avotuli. Koirat alkoivat haukkumaan kovaäänisesti ja niillä ei näyttänyt olevan kaulapantaa, eikä mitään kiinnipitovälinettä. Koira piti niin kovaa meteliä, että pelkäsin sen hyökkäävän minua kohti. Sillan vieressä oli kuitenkin portaat eli en jatkanut matkaa ohi näiden laitapuolenkulkijoiden, vaan nousin portaat ylös katutasolle ihmistenilmoille. En ole oikein koskaan ystävystynyt lemmiekkien kanssa, koska minulla on allergia. Siitä minun onkin aina ilmoiteltava; menen sitten hotelliin tai kylään tai töihin. Eihän täällä ole lemmikkejä, ei höyhentyynyjä. Olethan puhdistanut vaattesi karvoista ennen töihin tuloa jne. Tämä allergia on ollut seuralaisena jo lapsuudesta saakka. Murrosiässä allergia alkoi vähenemään, mutta astmaoireet taas alkoivat. Astma onkin ollut seurana vaihdellen. Vanhemmiten se tuntuu pahenevan. Astmaoireet, vaikka en olekaan allerginen juuri tietylle asialle, voivat tulla. Se on sellaista ärsytysastmaa. Tätä nyt tutkitaan ja toivottavasti koko elämän vaivannut allergia-astma saadaan kuriin ja voin harrastaa liikuntaa paremman hapenottokyvyn kera. Sitä oikeastaan toivon näistä tutkimuksista, jos nyt jotain hyötynäkökulmia etsitään.
Nyt on niin sanotusti viimeiset hetket Roomassa. Olen lentokentällä odottamasa, että Turkuun lähtevän lennon portti ilmoitetaan. Ostin paikkallisesta pizzeriasta - siitä Cleopatrasta - pinaattitäytteisen leipäsen - hyvältä maistui. Nyt aloin vielä pohtimaan tuolla aiemmin kirjoittamaani juurisyytä. Mikä se nyt sitten on? Matkustaminen sinällään on aina kivaa, mutta nämä retket ovat aina sellaisia hetkiä, jolloin voin olla itsekseni - tuntea ja fiilistellä asioita ilman muita ihmisiä. Tarkoitus tälle omalle elämänkerralle olikin löytää hetki ja aika tuntea ja ajatella ilman muita ulkopuolisia paineita suoriutua jostakin, ehtiä seuraavaan nähtävyyteen, löytää hyvä ruokapaikka jne. Otin hetken kerrallaan ja sitä pitäisi lisätä ihan arkielämäänkin - hetkiä kerrallaan - kiireettömästi. Olen muuttunut iän myötä. Aina vain vähemmän materiaa kaipaavaksi. Turistinähtävyydetkin ovat tavallaan hiukan latistuneet, kun ne ovat paikkoja, johin kaikki haluavat. Minä haluan mielummin paikkohin, jossa kukaan ei ole vielä käynyt ja ihmetellä sitä, miksi ihminen ei ole tallannut tätä paikkaa matalaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti